Esine opettaa keskustelemaan

Itselleni arkinen rupattelu eritoten vieraiden kanssa on lähes mahdoton tehtävä. Tai oikeastaan tuon lähes-sanan voi ottaa aivan hyvin pois. Se on mahdoton tehtävä. Minun on helpompi liukua valmiiseen keskusteluun vaikka tiedän silloin olevani ensin salakuuntelija ja sitten häiritseväni keskustelijoita.
Olen tutkinut pitkään toisenlaista keskustelua. Keskustelua, jossa esine ja ihminen ovat vuorovaikutuksessa. Siinä esine on tavallisesti passiivinen, tai ainakin siltä se näyttää helposti. Kuitenkin esineellä on kumma voima houkuttaa katsomaan ja koskemaan itseään. Museot ja siellä olevat kyltit "ei saa koskea" olisivat turhia, jos esineet vai olisivat vailla tuota keskusteluun houkuttavaa ominaisuuttaan. Tästä voi  saivarrella, että tietenkin ihminen on, se jonka ominaisuus on houkuttua ympärillä olevista asioista. Mutta missä on oikeastaan ihmisen ja esineen raja ja kumpi lopulta oli ensin?
Ihmisenä oleminen on monenlaatuisessa vuorovaikutuksessa olemista, jossa ainakin itseäni kiinnostaa kysymys kuinka vuorovaikutus esineen kanssa alkaa, kulkee ja mitä siitä seuraa. Vuorovaikutus on yhdenlaista keskustelua, jossa usein aluksi esine asettuu uppiniskaisesti katseeni tielle. Katse ei voi poistaa sitä eikä kerro paljoakaan sen ominaisuuksista. Katseen kohteeksi joutuminen voi avata keskustelun seuraavan vaiheen. Esitän esineelle yhä uusia ja uusia kysymyksiä katsomalla sitä eri tavoin ja esine vastaa, jos osaan lukea sen viestejä.
Tarttuminen tai koskeminen esineeseen syventää vuorovaikutusta. Käteni tunnustelu kysyy esineeltä tarkemmin millainen se on ja miten sitä pitää käsitellä. Mutta vain sillä ehdolla, että osaan esittää oikeita kysymyksiä. Väärät kysymykset saavat esineen pakenemaan. Korttitalo romahtaa vääränlaisista kysymyksistä ja lasiesine särkyy kovissa kourissa. Esineen vastaukset tuhoutumalla tai haavoittamalla ihan konkreettisesti kysyjää ovat aika rankkoja vastauksia. Toisaalta ne opettavat seuraavan kerran kysymään varovaisemmin. Kuka olet, miten sinua pitää kohdella tai mikä on sinun tasapainotilasi nyt?
Oikeat kysymykset ja kyky tuntea ja nähdä esineen muuttunut tila ovat sen vastauksia. Kyse on taidosta, joka ei oikein nauti arvostusta. Mutta yhtä kaikki taidosta, joka saa esineet pysymään esineinä. Kaiken keskustelun ideaali on varmaan, että maailma olisi himpun verran tutumpi ja ulotteisempi paikka elää.
Kun keskustelu esineen kanssa on taitolaji. Huh, miten sitten ihmisten kansssa?

On(ko) järkeä puhua esinemaailmasta vieraantumisesta(?)

Pelottavaa, kuinka halpaa tavara on suhteessa ihmisen tekemään työhön. Korjasin viikonloppuna jalkalampussa olleen mekaanisen vian. Se vei noin tunnin aikaa. Lamppu maksoi aikoinaan  noin 50€. Aika on rahaa -periaatteella tuo tunnin työ oli suunnilleen saman arvoinen.

Ei ole kauaakaan, kun esineet olivat arvokkaita ja niillä oli myös arvo sen kautta, että ne pitivät ihmiset hengissä. Vaatteet, työkalut ja ruuan valmistustarvikkeet olivat yksittäisinä fyysisinä kappaleina elämän ehto. Tuo ehto ei ole poistunut vaan muuttunut osaksi kuluttamisen ideologiaan, jonka teollinen tavaratuotanto hajautettuna ympäri maailmaa on tehnyt mahdolliseksi.

Tavarat, työkalut ja muut esineet eivät ole fyysisinä ainutkertaisina kappaleina osa minun elämääni vaan osa abstraktia kulutusta. Tavara voi vaihtua lennossa toiseksi ja kiintyminen siihen vain lisää henkilökohtaista huolta ja kustannuksia. Elämä on kuitenkin ihan konkreettisesti kiinni esinemaailmasta ja silti kiinnittyminen esineisiin ainutkertaisina on vaikea motivoitua. Se on liian kallista ja esineet tulevat monta kertaa vuodessa paremmiksi ja houkuttavammiksi. On tyhmää kiintyä ja pitää niistä huolta. Silti meillä on aika pitkä yhteinen matka elämää ylläpitävien esineiden ja niihin liittyvän huolen kanssa.

Aika ajoin huoli on liittynyt ihmisen vieraantumiseen luonnosta, toisista ihmisistä tai itsestään. Voisiko nyt olla huolissaan esinemaailmasta vieraantumisesta?

Esiintymisen esine: paperi

Tänään olin pitämässä muotoilun teoreettiset perusteet kurssia muotoilun opiskelijoille. Kerroin heille kuinka ilmeisen luonteva esiintymiseni ei ole temperamenttini tai persoonani ikiaikainen piirre. Itsekin aika ajoin unohdan millainen helvetti, sananmukaisesti, oli esiintyä aikoinaan koulussa ja ensimmäisillä ammatillisilla keikoilla. Koulussa sisareni pelasti minut kirjoittamalla jutusteluni perusteella tekstin, jonka saatoin sitten hädin tuskin lukea opettajan kateederiin nojaten. En siis kyennyt edes kirjoittamaan paperia, josta olisin voinut lukea esityksen. Paperi esineenä pelasti minut.

Myöhemmin rohkaistuin kirjoittamaan tekstini itse, mutta yleisön edessä kykenin vain lukemaan kirjoitetun. Kovin hämmentävää oli kuulla yhden yleisöluentoni jälkeen vanhan rouvan kommentti: Nuori mies, esityksesi oli oikein hyvä, mutta olisit voinut puhua sen omin sanoin ilman paperia. Kauhusta täristen kiitin kommentista. En kyennyt senkään jälkeen pariin vuoteen pitämään yhtään esitystä, luentoa tai opetusta ilman paperia, jossa luki sanasta sanaa kaikki mitä puhuin.

Samaan aikaan ihmettelin kovasti, että miksi minua pyydetään silti esiintymään, luennoimaan ja opettamaan. Tuskin sentään säälistä, sillä sain keikoistani ihan kohtuullisen korvauksen ja myös uusia pyyntöjä esiintymään. Aloin uskoa, että minulla oli jotain sanottavaa. Hiljalleen vuosien aikana sanasta sanaan kirjoitetut luentoni muuttuivat ranskalaisiksi viivoiksi. Sitten keltaisiksi tarralapuiksi ja liki hävisivät kokonaan. Oli muutamassa vuodessa päässyt eroon paperista, joka oli turvannut esiintymiseni.

Jälkeenpäin laskien käytin varmaan ne kuuluisat 10 000 tuntia ennen kuin saatoin vapautua esiintyjänä ja jättää tukipaperit sikseen.

Helppoa se ei ollut. Enkä myös ole muuttunut introvertista ekstrovertiksi vaikka moni esiintymistäni seurannut voisi niin luulla. Omalla tavallaan on ehkä sääli, että hallussani ei ole tekstien lisäksi ainuttakaan dokumenttia, jolla voisi todistaa tai ainakin muistuttaa itselleni, että olen kulkenut hurjan matkan sairaanloisen arasta koululaisesta sujuvaksi ja ammattitaitoiseksi esiintyjäksi. Tosin esiintyjäksi, jolla on sanottavaa oikeastaan vain omaan osaamiseeni liittyvistä asioista. Mutta ketäpä ei kiinnostaisi tai koskettaisi se, miten esineet ja ihmiset liittyvät yhteen muotoilussa:)

Missä ihmiset?

Katsoin juuri Nokian uusimman luomuksen N9 MeeGo puhelimen mainoksen. Aiemminkin olen ihmetellyt, että Nokia se vaan jaksaa luottaa itsestään hyppiviin ja toimiviin laitteisiin mainonnassaan. Puhelin on osa IHMISTEN elämää ja arkea. Ainakaan minua ei mahdollisena käyttäjänä kosketa laitteen teknisyys vaan kuinka se asettuu elämän yhteyteen. Jos Nokia haluaa jatkaa rypemistään teknologian suossa, niin siitä vaan. Mutta jos Nokia tahtoo tulla osaksi ihmisten arkea, sen pitää näkyä myös tuotteiden esittelyssä ja markkinoinnissa. Ja ennen kaikkea niiden SUUNNITTELUSSA. En kaipaa maailman parasta kameraa kännyyn. Kaipaan laitteen, josta on iloa ja mahdollisimman vähän harmia.

ps. Kyseisen mainosvideon löydät tästä.

Itserakentelua vai ammatillista koulutusta?

Ympäri Suomen niemen ammattikorkeakouluissa on innostuttua askartelemaan auto- ja moottoripyöräprojekteissa, joiden kunnianhimoisia tavoitteita ovat näkyvyys ja opiskelun motivoiminen käytännön kautta.

Autot ja moottoripyörät ovat olleet maailman sivu itserakentelun kohteita. Nyt jostain syystä itserakentelu on osa ammatillista koulutusta. Uskon sen olevan hauskaa ja opettavaista, mutta samalla se ehkä suuntaa huomion pois ikävästä tosiasiasta, että Suomessa ei kovin moni elätä itseään kustomoimalla tai valmistamalla piensarjoina kulkuneuvoja. Suomeen ei ole kovin realistista ajatella edes syntyvän siviilikulkuneuvoteollisuutta, joka kykenisi toimimaan globaaleilla markkinoilla.

Ammattikorkeakoulujen innostusta auto- ja moottoripyöräkokeiluihin perustellaan, että ne koettavat vastata ihmisten toiveeseen itselle mieluisasta kulkupelistä. Mieluisinta kuluttajan näkökulmasta lopulta on, että kulkuneuvo liittyy johonkin laadun takaavaan toimijaan. Auton tai moottoripyörän uskottavuus on kaikissa niissä kokemuksissa, joita käyttäjät ja muutkin siitä jakavat. Jos tätä keskustelua ei ole ei ole laatuakaan.

Omin käsin väsätyt jutut ovat arvokkaita, koska ne on tehnyt ihan itse!

Autojen- ja moottoripyörien itserakentelu on hieno asia, mutta ei välttämättä hieno, jos sen ympärille väkisin väännetään ammatillisen identiteetin alkutaival.

Mikä maksaa?

Hämmästyin kuinka kallis vekotin on USB-porttiin liitettävä puhelimen latauskaapeli. Käsittääkseni USB-portin ulostulo jännite on samainen mitä puhelin tarvitsee. Kyseessä on siis kaksi standardiliitintä ja niiden välissä pätkä piuhaa. Samaan hintaan saa verkkolaturin ja autolaturin.

Jos kaipaa moista laitetta, niin pelkästään rahaa tuijottaen on vaikea perustella itselleen hankintaa.

Mieleeni välähti myös muutama ympäristöön liittyvä ajatus. Uskoisin, että ainakin tuon USB-latauskaapelin ympäristövaikutus on pienempi kuin lukuisia komponentteja sisältävien latureiden. Ilmeisesti tuotteen ekologiset ominaisuudet perustelevat sen hintaa suhteessa ympäristöä enemmän kuormittaviin vaihtoehtoihin.

Tässä kohtaa minulla on sokeapiste. Kirjoitan lisää aiheesta kunhan saan asiaa valaistusta.

ps. maksoin kuvan piuhasta 10€.

Nokia 5230 vai(n) Symbian?

Vanhan puhelimeni Sony-Ericsson Z600 näyttö pimeni maaliskuussa 2011. Purin ja puhdistin sen sisuskalut. Ei auttanut. Näytön ledit olivat syystä tai toisesta hiipuneet. Puhelimen olin ostanut syksyllä 2004. Alle vuodenikäisenä siihen vaihdettiin takuuhuollossa jokin osa, mutta muutoin se palveli hillittömästä rumuudestaan huolimatta hyvin.

Aikoinaan ostin tuon puhelimen, koska se toimi Bluetooth-yhteyden kautta mainiosti Maccini kanssa. Puhelin korvasi myös osan aikaa Soneran mokaileman ADSL-yhteyden korvaajana. Siis Sonera maksoin muutaman kuukauden nettiliikenteen puhelimen toimiessa GPRS-verkossa luvatun mutta organisaatioon hukkuneen laajakaistan korvaajana. No Sonera sai vähän myöhemmin pakit minulta. Suhde vain ei toiminut silloin kuten olisin toivonut.

Kun suhteeni vuoden 2004 Sony Ericssoniin päättyi hautajaisiin päädyn hätäpäissäni paikalliseen Giganttiin, jossa kerroin huoleni myyjälle. Hän tarjosi minulle jotain Nokialaista, jonka piti täyttää pienet vaatimukseni. En pohtinut asiaa pidempään vaan ostin mitä minulle myytiin. Olin toki tietoinen, että pidän hirveän metelin muotoilijaopiskelijoilleni ja tässä blogissa, jos tulen petetyksi. Toisaalta myös rakasta yllätyksiä ja toisten ehdotuksia, koska ne kertovat paljon ajastamme ja meistä ihmisistä kulutuskulttuurissa.

Minulle myytiin otsikossa mainittu puhelin, jonka heikkoudet kaikki sen ostaneet tuntevat. Olennainen havaintoni uuden nokialaisen kanssa eläessä ei oikeastaan liity itse puhelimeen tai Nokiaa lainkaan. Jotenkin olen tottunut etsimään tietoa käytössäni olevista laitteista netistä ja näin tein tuon Nokia 5230 kohdalla.

Kohtuullisen nopeasti oivalsin, että saadakseni apua puhelimen käyttöön ja sen täydentämiseen sopivilla sovelluksilla, ei hakusana ollutkaan Nokia 5230 vaan Symbian!

En siis tosiasiallisesti olekaan tekemisissä Nokian valmistaman tuotteen kanssa vaan puhelimeni käyttöjärjestelmän Symbianin kanssa. Joten hyvästi Nokia ja tervetuloa Symbian. Vaikka kuvittelinkin asian olevan jotenkin toisin. Että Nokia liittyy jotenkin kiinteästi puhelimeni käyttöön.

Jossain mahdollisessa maailmassa ja ystävieni yllytyksestä olisin varmaan ostanut iPhonen. iPhone ja Apple ovat paita ja peppu. Siinä on Applen menestyksen kaava liiankin selkeästi.

Nokia tekee varmaan ihan kelpoja alustoja eri käyttöjärjestelmille, mutta käyttäjälle tuo käyttis on se mikä tekee nykyisestä puhelimesta sen mikä se on.

Sääli ettei tuota tajuttu suurimmassa Suomessa alkunsa saaneessa yrityksessä. Nokian kohtalo on tuottaa tuotealustoja ja kilpailla siinä. Näin käy kun ruumis ja sielu ajatellaan erillisiksi. Taisi siis karteesiolaisuus käydä kohtalokkaaksi Nokialle. Tuo viimeinen virke on tarkoitettu vain asian todellisille harrastajille ja yllykkeeksi muille ajatella itse.